8.3.1982

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A:n konkurssipesä oli valtiolle 6.6.1980 toimitetuin takaisinsaantihaastein Oulun RO:ssa lausunut, että muusikot B, C, D ja E olivat 15.5.1979 tehdyn kirjallisen työsopimuksen nojalla sitoutuneet yhteisesti työkuntana soittamaan muun muassa maaliskuun aikana 1980 A:n omistamassa hotelli X:ssä 600 markan soittokertavastikkeesta illassa. A oli kuitenkin asetettu konkurssiin jo 21.1.1980 eikä konkurssihallinto ollut jatkanut liikettä. Väliaikainen pesänhoitaja oli irtisanonut heti samana päivänä kirjeitse työsopimuksen konkurssin johdosta. B ja hänen myötäpuolensa olivat sen jälkeen 27.2.1980 jättäneet asianomaiseen työvoimatoimistoon palkkaturvahakemuksensa, jossa heistä kukin oli pyytänyt muun muassa palkkaturvana palkkaa maaliskuulta 1980 3 750 markkaa.

Konkurssipesän hallinnon vastustettua hakemusta työvoimaministeriö oli 25.4.1980 antamassaan päätöksessä todennut, ettei palkkaturvanhakijoista ollut johtunut, ettei työtä ollut voitu tehdä työsopimuksen mukaisesti. Koska konkurssi oli ollut työnantajasta johtuva este sopimussuhteen alkamiseen, työvoimaministeriö oli katsonut, ilmoitettuaan perehtyneensä työsopimuslain ja sitä ennen voimassa olleen lain esitöihin, että palkka ensin mainitun lain 41 §:n mukaisen irtisanomisajan pituiselta jaksolta oli maksettava riippumatta siitä, oliko konkurssipesä voinut tai halunnut järjestää työtä sille ajalle, jona palkkaturvan hakijat olisivat muutoin olleet työsopimukseen sidotut, eikä sillä seikalla, että palkkaturvanhakijat oli irtisanottu ennen työsuhteitten alkamista, ollut asiassa merkitystä. Sen vuoksi työvoimaministeriö oli, maksettuaan palkkaturvalain 4 §:n nojalla B:lle, C:lle, D:lle ja E:lle kullekin palkkaturvana irtisanomisaikaa vastaavan osan haetusta palkasta eli kaikkiaan 7 200 markkaa, saman lain 5 ja 6 §:n nojalla sekä ottaen huomioon työsopimuslain 41 §:n 1 momentin velvoittanut konkurssipesän hallinnon suorittamaan valtiolle takaisin pesän varoista mainitut 7 200 markkaa 12 prosentin korkoineen päätöksen antopäivästä.

Koska palkkaturvan hakijat oli irtisanottu hyvissä ajoin ennen työsuhteiden alkamista eikä heille niin ollen, kun he olivat voineet hakeutua muualle työhön, ollut aiheutunut irtisanomisesta vahinkoa ja he saisivat perusteetonta hyötyä konkurssista, konkurssipesän hallinto oli RO:ssa vaatinut, että konkurssipesä vapautettiin työvoimaministeriön määräämästä maksuvelvollisuudesta.

Työvoimaministeriö oli kanteesta kuultuna kiistänyt sen. Sen ohessa työvoimaministeriö oli esittänyt, ettei kysymys palkkaturvalain soveltamisalasta ollut tuomioistuinasia ja että takaisinsaannin yhteydessä voitiin tutkia vain kysymykset palkkaturvana maksetusta saatavasta sinänsä eli saatavan perusteesta ja määrästä.

RO p. 5.9.1980 oli katsottuaan, että asia oli tuomioistuinasia, koska oikeutta takaisinsaantiin ei ollut palkkaturvalaissa rajattu, lausunut selvitetyksi, että B:n, C:n, D:n ja E:n työsuhteet konkurssipesään nähden olisivat syntyneet, jos he olisivat aloittaneet työsopimuksen mukaisen työvelvoitteen täyttämisen työsopimuksessa mainittuna aikana, vasta 1.3.1980. Kun konkurssipesän väliaikainen pesänhoitaja oli työsopimuslain 41 §:n 1 momentin perusteella irtisanonut työsopimukset jo 21.1.1980 eli huomattavasti ennen työsopimuksessa tarkoitettua työsuhteen alkamispäivää ja kun B ja hänen sopimuskumppaninsa eivät olleet olleet työsuhteessa A:han nähden, eivät he siten, kun työsopimus oli irtisanottu, olleet olleet työsopimuksessa mainittuna 1. ja 31.3.1980 välisenä aikana työsopimukseen sidotut eivätkä konkurssipesän käytettävissä, eivätkä he edes olisi voineet, kun konkurssihallinnolla oli ollut oikeus irtisanoa työsopimus päättymään 14 päivän kuluttua irtisanomisesta, enää 1.3.1980 ryhtyä täyttämään irtisanottuun työsopimukseen perustuvaa työntekovelvoitetta, vaan he olivat voineet vapaasti konkurssipesää kuulematta solmia uudet työsopimukset ja ryhtyä muuhun työhön edellä mainittujen päivien välisenä aikana.

Vielä RO oli lausunut valtion palkkaturvalain 1 ja 2 §:n turvaavan säännösten sanamuodonkin mukaan etuoikeusasetuksen 4 §:n 1 momentissa tarkoitetut työntekijän työsuhteesta johtuneet palkka- tai muun saatavan suorituksen työnantajan konkurssin varalta. Lisäksi oli otettava huomioon, ettei konkurssiin asetetun työnantajan konkurssihallinto, jos työntekijä saisi palkkaturvana irtisanomisajan palkan ennen työsuhteen syntymistä, voisi käyttää työsopimuslain 27 §:n 3 momentin mukaista vähennysoikeutta ja työntekijä näin ollen voisi saada perusteetonta etua.

Edellä olevan perusteella RO oli katsonut, että B, C, D ja E eivät olleet tehneet työtä konkurssipesän tai A:n lukuun tai olleet työsuhteessa tahi 1. - 31.3.1980 enää edes työsopimussuhteessa konkurssipesään ja ettei heillä ollut ollut konkurssipesältä palkkaturvalain säännösten tarkoittamaa palkka- tai muutakaan saatavaa ja etteivät työvoimaministeriön valtion varoista heille maksamat korvaukset olleet sellaisia palkkaturvalaissa tarkoitettuja maksuja, jotka konkurssipesän tulisi maksaa takaisin valtiolle. Sen vuoksi RO oli vapauttanut konkurssipesän työvoimaministeriön päätöksessä määrätystä maksuvelvollisuudesta.

Vaasan HO, jonka tutkittavaksi työvoimaministeriö oli saattanut jutun, t. 14.5.1981 oli RO:n esittämästä syystä jättänyt pysyväksi yleisen tuomioistuimen toimivallasta tehdyn ratkaisun ja tutkinut jutun; ja koska B, C, D ja E eivät olleet olleet työsuhteessa A:han eikä konkurssipesää niin ollen palkkaturvalain 6 §:n 1 momentin nojalla verrattuna saman lain 1 §:n 1 momenttiin voida määrätä asiassa maksuvelvolliseksi, HO oli jättänyt asian RO:n päätöksen lopputuloksen varaan.

Pyytäen valituslupaa työvoimaministeriö haki muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin ja A:n konkurssipesä antoi siltä hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.